Jätkäsaaren torni (kuva: kaupunkisuunnitteluvirasto)

Helsingin kaupunginvaltuusto päättää huomenna, rakennetaanko Jätkäsaareen 33-kerroksinen tornihotelli vai ei. Hanke on herättänyt voimakkaita tunteita ja olen saanut siihen liittyen paljon palautetta.

Itse olen ollut varovaisesti tornin rakentamisen kannalla. Varovaisesti siksi, etten suhtaudu hankkeeseen erityisen intohimoisesti ja myös vasta-argumentit ovat olleet pääosin varteenotettavia.

Suhtaudun myönteisesti korkeaan rakentamiseen. Se sopii hyvin kantakaupungin laitamille Keski-Pasilaan, Kalasatamaan ja nyt esitettyyn Jätkäsaareen. Helsingin tasapaksu siluetti kaipaa vaihtelua.

Tutustuttuani rakennuksesta tehtyihin havainnekuviin sekä 3D-malliin Google Earthissa, se ei vaikuttaisi aiheuttavan kohtuutonta näköestettä eteläiselle kantakaupungille vaan sopisi Jätkäsaaren ympäristöön hyvin. Torni ei myöskään juuri varjostaisi asuinrakennuksia, vaan varjo osuisi päiväsaikaan merelle.

Varjo pisimmillään lokakuun ilta-auringossa (kuva: kaupunkisuunnitteluvirasto)

Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Filosofi David Hume esitti tämän ajatuksen hieman eritellymmin essessään ”Of the Standard of Taste” (1757):

”Beauty is no quality in things themselves: It exists merely in the mind which contemplates them; and each mind perceives a different beauty. One person may even perceive deformity, where another is sensible of beauty; and every individual ought to acquiesce in his own sentiment, without pretending to regulate those of others.”

Poliitikkojen tehtävänä on toisinaan päättää, mikä on kaunista ja mikä ei, vaikka tällainen päätös harvoin asettuukaan luontevasti poliittiseen nelikenttään. Arvostan arkkitehtien ammattiaitoa rakennusten suunnittelussa, mutta demokraattisessa yhteiskunnassa kaupunkikuvan määrittely ei kuulu yksin heille.

Minusta on myös hyvä, että Helsinkiin halutaan investoida ulkomaista pääomaa. Nykyisessä taloustilanteessa rakennusalalle (1500 htv) ja matkailu- ja palvelualoille (100 htv) syntyvät työpaikat sekä tontista saatavat vuokratulot (800-900 000 euroa/v) olisivat Helsingille erityisen tervetulleita. Kaavapohjan mukaisten matalampien tornien työllistämisvaikutukset olisivat 40 prosenttia pienemmät kuin 33-kerroksisen tornin vaikutukset.

Monessa saamassani palautteessa ollaan pidetty demokratian näkökulmasta ongelmallisena, että ulkomainen sijoittaja ”sanelee” Helsingille, minkälaista kaupunkia täällä rakennetaan. Vaaleilla valittu kaupunginvaltuusto tekee kuitenkin jatkuvasti kaavamuutoksia yksityisten elinkeinonharjoittajien aloitteesta. Niin kaupunkia rakennetaan. Samoin nyt valtuustolla on lopullinen sana siitä, saako Jätkäsaaren tornia rakentaa vai ei.

Monipuoliseen kaupunkikuvaan kuuluvat niin pilvenpiirtäjät, puistot kuin konttiaukiotkin. Jätkäsaaren torni toteutettaisiin yksityisellä rahalla, toisi kaupungille paljon kaivattuja lisätuloja ja työllistäisi ihmisiä. Mielestäni se myös sopisi hyvin ehdotettuun ympäristöönsä. Näin ollen en näe erityistä syytä hanketta vastustaa.

Tänään on historiallinen päivä suomalaisen demokratian ja eläintensuojelun historiassa. Kansalaisaloitteesta käydään ensimmäistä kertaa eduskunnan suuressa salissa lähetekeskustelu, aiheena on turkistarhauksen kieltäminen.

Suomessa 1.3.2012 voimaan tullut kansalaisaloitemalli oli jo lainsäädäntövaiheessa kompromissi, kuten päätökset politiikassa tuppaavat olemaan.

Esimerkiksi Sveitsissä riittävän määrän kannatusilmoituksia keränneet kansalaisaloitteet johtavat automaattisesti sitovaan kansanäänestykseen, ellei vireillepanija saa maan hallitukselta keskinäisissä neuvotteluissa riittävästi myönnytyksiä. Suomessa satoja tuhansia kannattajia kerännyt kansalaisaloitekin voi pahimmassa tapauksessa jäädä vaille kunnollista käsittelyä.

Jos eduskunta olisi halunnut tehdä todellisen suoran demokratian välineen edustuksellista järjestelmää tukemaan, se olisi luonut ihan aidon ohituskaistan lainsäädännölle. Niin sen olisi minunkin mielestäni pitänyt tehdä, sillä edustuksellinen demokratia on kriisissä. Äänestysprosentit ovat olleet laskusuunnassa, puolueet eivät kiinnosta etenkään nuoria eikä eduskunta instituutiona nauti erityisen suurta luottamusta kansalaisten keskuudessa.

Onkin selvää, että tulevaisuudessa on vaadittava enemmän: sitoviin kansanäänestyksiin johtavia parlamentaarisesta harkinnasta vapaita kansalaisaloitteita.

Kun on seurannut Suomen kansalaisaloitteesta käytyä debattia, on kuitenkin selvää, ettei ainakaan nykyinen eduskunta olisi ollut valmis mihinkään muuhun kuin nykyiseen kompromissiin, ja senkin puskeminen läpi oli näissä oloissa kelpo saavutus. Vaikuttaa siltä, että jotkut kansanedustajat ja puolueet pelkäävät keskustelua. Nykyinen kansalaisaloitemalli kun takaa, että viime kädessä kansalaisaloitteista seuraavat toimenpiteet ovat täysin eduskunnan omissa käsissä.

Yllättävän moni asia eduskunnassa toimii pitkän ajan kuluessa muodostuneiden käytäntöjen, ei kirjoitettujen sääntöjen perusteella. Esimerkiksi yli sadan kansanedustajan allekirjoittamien lakialoitteiden etusija muihin lakialoitteisiin nähden perustuu juuri käytäntöön. Kansalaisaloitteen tapauksssa jääkin nähtäväksi, minkälaiset käytännöt eduskunta itselleen muodostaa.

Turkistarhauksen kieltämistä vaativan kansalaisaloitteen kohtalo ratkaistaan todennäköisesti maa- ja metsätalousvaliokunnassa. Voi olla, ettei kyseinen kansalaisaloite nauti kovin suurta suosiota valiokunnan jäsenten keskuudessa. Olisi silti suuri palvelus demokratialle, jos valiokunta käsittelisi aloitteen asianmukaisesti, kuulisi asiantuntijoita sekä muita valiokuntia ja laatisi aloitteesta mietinnön, josta sitten äänestettäisiin suuressa salissa.

Jos Suomen historian ensimmäinen kansalaisaloite hautautuu eduskuntaan, se ei herätä suuria odotuksia tulevienkaan kansalaisaloitteiden suhteen.  Eduskuntapuolueiden tulisi ymmärtää, että ainoa tapa pelastaa edustuksellinen demokratia on luovuttaa osa perustuslain toisessa pykälässä eduskunnalle määrätystä vallasta takaisin kansalaisille.

Ei voi muuta kuin toivoa, että eduskunta osaa olla ampumatta itseään jalkaan.

Euroopan unionin yhteydessä puhutaan usein läheisyysperiaatteesta, jonka mukaan päätökset on tehtävä mahdollisimman lähellä kansalaisia. Jotkut päätökset, kuten ilmastonsuojelu, ihmiskaupan torjunta ja rahoitusmarkkinoiden sääntely edellyttävät kuitenkin ylikansallista päätöksentekoa.

Samoin metropolissa on tarve sekä paikalliselle että rajat ylittävälle päätöksenteolle. Kaavoituksesta ja joukkoliikenteestä kannattaa päättää ylemmällä tasolla kuin lumitöistä ja kirjaston aukioloajoista.

Kaksiportainen, suoriin vaaleihin perustuva edustuksellinen malli olisi selkeä. Tällöin ei välttämättä olisi perusteltua, että paikallispäätöksenteon rajat perustuisivat nykyisiin kuntarajoihin: alle 10 000 asukkaan Kauniainen ja yli 600 000 asukkaan Helsinki eivät ole yhteismitallisia hallinnollisia alueita.

Jos tämä ajatus tuntuu liian radikaalilta, kannattaa huomioida, että esimerkiksi Huopalahden ja Kulosaaren kunnat liitettiin kummatkin Helsinkiin vasta sotien jälkeen vuonna 1946.

Samalla on pidettävä mielessä, ettei kaikkea lähidemokratiaa voi tai kannata redusoida edustuksellisuuteen. Puoluepoliittisen hiekkalaatikoiden vetovoima on rajattu. Niiden sisälle ei välttämättä kannata rakentaa runsaasti uusia hiekkalaatikoita.

-Uusien edustuksellisten rakenteiden sijaan päätöksentekojärjestelmää olisikin täydennettävä suoralla demokratialla. Kunnalliset sitovat kansanäänestykset ja kuntalaisaloitteet antaisivat kunnan asukkaille mahdollisuuden vaikuttaa päätöksentekoon ilman välikäsiä. Nykyisin käytössä oleva neuvoa antava kansanäänestys on lähinnä vitsi ja kuntalain 28 §:ssä mainitusta kunnan asukkaiden aloiteoikeudesta harva on koskaan kuullutkaan. Vaikutuskanaviksi niitä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua.

Nämä eivät ole kunnallistasolla päätettäviä asioita, mutta Helsingin tulisi edistää sitovien kunnallisten kansanäänestysten ja kuntalaisaloitteiden sisällyttämistä kuntalakiin. Niitä voitaisiin hyvin kokeilla ensin paikallistasolla. Neuvoa-antavaa kunnallista kansanäänestystä tulisi kuitenkin ehdottomasti käyttää, kun kuntaliitoksista päätetään.

Kaupunginosatasolle sopisivat myös deliberatiivisen demokratian kokeilut kuten asukas- ja käyttäjäpaneelit, joissa voitaisiin kuulla satunnaisotannalla valittujen asukkaiden ja palveluiden käyttäjien näkemyksiä esimerkiksi terveyskeskusten päivystysajoista, liikennejärjestelyjen yksityiskohdista tai viheralueiden suunnittelusta. Myös osallistuva budjetointi, jossa kaupunkilaiset otetaan mukaan suunnittelemaan budjettia, sopisi hyvin kaupunginosatason päätöksentekoon.

Suoran päätöksentekovallan lisäksi kuntalaisille on annettava suoria kanavia vaikuttaa virkamiesvalmisteluun. Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa kuntia kuulemaan asukkaita esimerkiksi kaavoitusta suunniteltaessa. Tiukkojen kuulemisvelvoitteiden lisäksi on kiinnitettävä huomiota myös siihen, ketä päätöksenteossa kuullaan ja millä tavoin. Kuulemisten tulisi tapahtua siellä, missä ihmiset jo ennestään ovat, kuten kirjastoissa, ostoskeskuksissa ja bussipysäkeillä, ei virastotalojen uumenissa keskellä päivää.

Koska Suomessa on kunnallinen itsehallinto, kaupungit ja kunnat voivat itse päättää, minkälaiset vaikutusmahdollisuuden kunnan asukkailla on valmisteluun ja päätöksentekoon. Kuntalaki antaa tähän melko väljät raamit. Metropolimallista linjattaessa päätetään myös paikallisdemokratian tulevaisuudesta.

Pidin oheisen puheen kaupunginvaltuustossa 24.4.2013 metropolialueen esiselvitystä koskevan lausunnon lähetekeskustelun yhteydessä. Se perustuu osittain aiemmin THL:n blogia varten kirjoittamaani tekstiin ”Mitä lähidemokratialle pitäisi tehdä?”.