Tarja Halonen (Kuva: Janwikifoto CC BY-SA 3.0)
Muistatko missä olit 12 vuotta sitten, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi? Itse seurasin Ison pajan vaalilähetystä kotitelevisiostani. Muistan elävästi hetken, kun Halosen voitto varmistui ja presidentin turvamiehet ryhmittyivät hänen ympärilleen.
Tunne oli mieletön. Harva olisi uskonut vielä muutamaa viikkoa ennen vaaleja, että Suomen presidentiksi valittaisiin vasemmistolainen, Kalliosta kotoisin oleva, avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton nainen. Vastaehdokkaana kun oli voimakkaasti perhearvoilla kampanjoinut pohjalainen konservatiivi.
Vaalien jälkeen tuntui siltä, että jokin oli muuttunut. Suomi oli muuttunut. Olin onnellinen.
Hieman samanlainen olo minulla oli tänään herätessäni. Juuri kukaan ei vielä pari kuukautta sitten osannut vakavissaan veikata liberaalia, vihreää, sivarin käynyttä ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävää Pekka Haavistoa todennäköisimpänä vaihtoehtona toiselle kierrokselle Niinistöä vastaan – jos toista kierrosta edes tulisi. Tämä etenkin siksi, että kevään 2011 eduskuntavaaleissa vihreät ja vasemmisto kärsivät tappion ja perussuomalaiset saivat jytkynsä.
Niin siinä kuitenkin kävi. Toisin kuin eri medioissa on analysoitu, eilisessä vaalituloksessa ei ollut kyse “vastajytkystä” eikä vasemmiston romahduksesta. Pekka Haaviston vaalikampanja on ollut huomattavan sovitteleva, siltoja rakentava ja eteenpäin katsova. Sellaiselle oli selvästi tilausta juuri nyt. Haaviston vaalivoitto oli keskustelukykyisen ja ennakkoluulottoman Suomen voitto.
Mitä vasemmiston kannatukseen tulee, suoran henkilövaalin tuloksesta ei kannata vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Arhinmäen vaalitulos (5,5 %) oli sitä paitsi parempi kuin Claes Anderssonin tulos 1994 (3,8 %) tai Heidi Hautalan tulokset kaksissa edellisissä vaaleissa 2006 (3,5 %) ja 2000 (3,3 %). Lipposella taas oli hankaluuksia erottautua Niinistöstä ja saada omia joukkojaan liikkeelle, kuten Esa Suominen ansiokkaassa vaalianalyysissään toteaa.
Ensimmäisen kierroksen vaalikampanjan aikana korviini kantautui joidenkin vasemmistolaisten tuskastuneita reaktioita siitä, että heitä olisi painostettu äänestämään taktisesti Haavistoa jo ensimmäisellä kierroksella. Itse en tällaiseen ilmiöön törmännyt. Jos näin on kuitenkin tapahtunut, sitä on syytä pahoitella.
Myös yleinen allergia presidenttiehdokkaiden hehkutukselle on ymmärrettävää. Suorien henkilövaalien heikkous on siinä, että vaalikeskustelu siirtyy helposti itse politiikasta ehdokkaiden erilaisiin ominaisuuksiin – mistä tämänkin blogimerkinnän alkupuoli on hyvä esimerkki. Poliittisen dialogin sijaan rakennetaan henkilökulttia yhden ehdokkaan ympärille, toiset paremmalla, toiset huonommalla menestyksellä.
Presidentin keskeisin valtaoikeus on ulkopolitiikan johtaminen yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, mutta presidentti-instituutiolla on myös symbolista arvoa. Ja oikeastaan juuri viimeksi mainitusta presidentinvaalikamppailuissa useimmiten on kyse.
Jäljellä olevien ehdokkaiden arvomaailmoissa ja mielipiteissä on selkeitä eroja. Esimerkiksi Ylen vaalikoneesta selviää, että toisin kuin Niinistö, Haavisto asettaa ihmisoikeudet selkeästi kauppasuhteiden yläpuolelle, vaatii luopumista jatkuvan talouskasvun tavoitteesta sekä kannattaa homoparien avioliitto-oikeutta.
Edellä sanotusta huolimatta näen, että suomalaiset osaavat kyllä muodostaa omat mielipiteensä ja arvonsa itse ilman mitään erityistä “arvojohtajaa”. Siihen ei presidenttiä tarvita. Kun tällainen instituutio nyt kuitenkin on olemassa, ja nauttii vieläpä kansalaisten suurta suosiota, presidentti voi halutessaan vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin merkittävästi puheenvuoroillaan ja kannanotoillaan. Siksi myös presidentin näkemyksillä on väliä.
Koko elinaikani Suomessa on ollut vallassa demaripresidentti. Olen ollut heihin kokonaisuudessaan sangen tyytyväinen. Mauno Koivisto pani alulle presidentin valtaoikeuksien parlamentarisoinnin, jolle hänen seuraajansa ovat olleet pienistä nikotteluista huolimatta suopeita. Demaripresidenttien aikana Suomi muuttui Kekkoslovakiasta länsimaiseksi demokratiaksi. Siitä kuuluu kiitos myös heille.
Ehkä jonain päivänä voimme kansalaiskeskustelun siivittäminä luopua turhasta presidentti-instituutiosta ja siirtää presidentin tehtävät kokonaan eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle. Sitä odotellessa olisin iloinen, jos Suomen seuraava presidentti olisi Pekka Haavisto.
Jos olet kanssani samaa mieltä, jaa tämä kirjoitus tai kirjoita oma. Jos haluat mukaan Pekka Haaviston kampanjaan, ohjeet löytyvät täältä. Soita äidille, sukulaisille ja kavereille. Liity Pekan Facebook-ryhmään, lahjoita rahaa kampanjalle (Niinistön vaalibudjetti oli ensimmäisellä kierroksella nelinkertainen) ja mene vaalimökille jakamaan flyereitä.
Kaikki on jälleen mahdollista.